Haikea viikko

Kerttu lähti tiistaina 1.10 takaisin omistajansa Minnan luokse kahden kuukauden hermolomalle, joten kulunut viikko on mennyt hieman haikeissa fiiliksissä. Itselläni leikataan käsi syyslomalla ja sen seurauksena on käsi kipsissä neljä viikkoa. Joten sovimme, että Kertun on parempi mennä siksi aikaa Minnan luo. En olisi voinut sitä kuitenkaan kouluttaa, saatikka aktivoida tai tarjota tarpeeksi liikuntaa. Näin on parempi, vaikka vaikea päätös se oli. 

Ennen Kertun lähtöä Minna piti Kertulle ja muille kolmelle opasprojektille kaupunkikävelytreenit Kokkolassa. Oli niin hienoa päästä ohjaamaan opasta valjaat päällä, upea kokemus kerrassaan! Ja Kerttu oli vielä niin taitava, kyllä siitä sai olla ylpeä :) Kokkolassa kauppakekus Cydeniassa teimme paikallamakuuta opasprojektien kanssa. Kerttu makasi nätisti lihapullanpala nenän edessä tapittaen meikäläistä. Ihmiset katselivat touhuamme ja eräät jopa uskaltautuivat kysäisemään mitä me oikein teemme. Osa huomasi taas sitten Kertun opasvaljaat ja kuulin muutaman kerran "kato opaskoira" lausahduksen. Erityisesti mieleen jäi se, kun Kertun kanssa valjaiden avulla kuljin, että kuinka ihmiset katsoivat minua aivan eri tavalla. Tuntui siltä, että ihmiset olisivat katsoneet minua ihan kuin minä olisin sokea.

Hieno oppaan alku <3

Treenien jälkeen Kertun olikin aika lähteä Minnan matkaan. Kyllä tuntui oudolta kun ei ollut enää koiraa matkassa. Kotiin päästyäni siellä oli niin hiljaista ja rauhallista, kun kukaan ei ulissut ja mölissyt, eikä paukuttanut hännällään kun tulin ovesta sisään. Mitä pidemmälle ilta meni, sitä hämmentyneemmäksi ja surullisemmaksi Nana tuli. Se vain nukkui, kävi pyörimässä kämppää ympäri ja syömässä iltaruoan. Muuten oltiin hyvin masentuneita. Kaiken huippu oli, kun ensimmäisenä aamuyönä heräsin neljän aikaan siihen, että Nana tuijottaa minua omasta pedistään surullisena, maansa myynenä. Siinä vaiheessa mietin, että kuinka kova paikka projektin ottaminen oikeasti on omalle koiralle. Toki siihen vaikuttaa myös omat tunteet ja tuntemukset. Paimen tunnetusti peilaa hyvin ihmistä ja ihmisen tuntemuksia, mikä tekee tästä ehkä vieläkin vaikeampaa.

Kovasti yritin vakuutella itselleni, että Kerttu ei ole sopiva koira minulle tai ei tunnu omalta koiralta, mutta niin se Kerttu kuitenkin vain sai paikan meikäläisen sydämestä ja siellä se aina pysyy. Kun Kerttu jää joskus oppaan tehtävistään eläkkeelle, on sillä aina meillä koti vanhuudenpäivilleen :)

Ennen lähtöään Kerttu sai vielä uuden leikkikaverin Nanan lisäksi, vanhaenglanninlammaskoira Eawokin :)

Nanan kanssa ollaan yritetty kunnostautua agilityssä. Koirassa kyllä riittäis potkua, mutta kun ohjaajalla on vielä kaikki palikat niin hujan hajan. Mutta ehkä me vielä joskus päästäs kisaamaan siinäkin :) Keskiviikkona meillä oli koulun aginäytös, jossa oltiin Nanan kanssa mukana. Näytöspäivän aamuna käytiin hakemassa esteet, suunniteltiin rata, kyhäiltiin rata esityspaikalle ja treenattiin pari kertaa. Koira oli aivan huippu, kauhea meno päällä ja vauhtia riitti. Itse esityshetkellä ei sitten homma enää kiinnostanutkaan ja Nana pääsi taas naurattamaan yleisöä katsomalla lähtöpaikalla kaikkea muuta paitsi rataa ja minua sekä suurinpiirtein köpötteli radan läpi. Mutta onneksi saatiin mahdollisuus suorittaa rata vielä uudestaan ja heti meni paremmin. Videomateriaaliakin esityksestä saatin, kiitos opettajan. Aamun suorituksiin eivät nämä kuitenkaan yltäneet, mutta sentään saatiin suoritettua rata. Videoissa on se hyvä puoli, että niissä näkee omat virheensä ja virheistä voi myös oppia :)

Ensimmäinen treenipätkä

Toinen treenipätkä.

Paljon on vielä tehtävää ja opeteltavaa, mutta kyllä tämä tästä. Pidetään lippu korkealla :)

Joulukuuta ja Kertun paluuta odotellessa :) Kuva: Sara Karvinen