Mutta ei ole mitään pelättävää..

On se kummaa, kun tällä hetkellä tuntuu, että oma elämä on pelkkää erilaisten pelkotilojen ja -tilanteiden kohtaamista. Kun heitetään joku uusi asia kehiin, niin ensimmäinen reaktio on "voi itku, emmä oo valmis" tai "enhän mä oo koskaan tehny mitään tollasta" tai ehkä kaikista yleisin "mut eihän se kuitenkaan tuu toimiin". Heti ollaan lyömässä hanskoja tiskiin ja epäilemässä omia kykyjä. Kuitenkin se pieni ääni tuolla pääkopassa toistaa lausetta "Voittajat ei koskaan luovuta, eikä luovuttajat koskaan voita." Vaikka en ole koskaan ollut mikään kilpailuhenkinen ihminen, massan mukana kulkeva seinäruusu pikemminkin. Kuitenkin olen viimeisen vuoden aikana alkanut haastamaan itseäni. Pahin kilpakumppaninihan on Minä Itse. 

Jollain tapaa mielenkiintoista tässä on se, ettei minulla ole harmainta aavistustakaan mistä mokomat pelkoni tulevat, mistä ne johtuvat ja mistä ovat saaneet alkunsa. Ja ehkä tärkein; miten ne saa taltutettua.

Kuitenkin tuntuu, että Kannukseen pääsy oli yksi elämäni käännekohdista. Nanan löytäminen oli mielestäni ennemminkin kohtalon sanelemaa kuin ihan puhdasta sattumaa. 

Tästä hetkestä kaikki on lähtöisin <3

Vaikka Kannus on monen mielestä paikka, josta lähdetään pois niin äkkiä kuin vaan on mahdollista, niin minulle tämä, ehkä hieman tylsähkökin kaupunki, tuo tietynlaista rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Kannus ja meidän koulu, varsinkin ihanat luokkatoverini ovat saaneet minut ajattelemaan itseäni ja ennenkaikkea arvostamaan itseäni enemmän. Jos kuvittelin, että kasvoin ihmisenä lukion aikana, se ei ole mitään verrattuna Kannuksen ilmapiirin vaikutukseen. Toki täällä on myös ollut sitä negatiivistakin, mutta ne positiivisimmat hetket ovat olleet niin huikeita, ettei sitä negatiivisuutta enää edes huomaa. Tai itse jopa ehkä jätän sen tarkoituksella huomioimatta. Ei jokaiseen pieneen yksityiskohtaan tarvitse takertua :) 

Tästä itseni voittamisesta esimerkkinä mikrofoni- ja esiintymiskammoni. Silti kuitenkin halusin osallistua linjamme esittelyvideon kuvaamiseen. Kyllä siinä monesti mietti edellisenä iltana, että mihin soppaan sitä on lusikkansa taas työntänyt ja tuliko taas mietittyä ihan loppuun saakka. Yöllä ei saanut kunnolla nukuttua ja aamulla ei saanut paljoa mitään syötyä, kun jännitti niin kovasti. 

Kuvausryhmä oli kuitenkin mukavaa ja rentoa porukkaa, joten se lieventi hieman jännitystä. Mikrofoninikin oli sellainen pieni nappi treeniliivin kauluksessa, joten en jotenkin edes rekisteröinyt sitä mikiksi, ennenkuin lamppu syttyi yhtäkkiä kesken haastattelun ja oman osuuteni kuvaamista. Siinä vaiheessa oma pääkoppakin sanoi, että asia ok. No worries. Kuvausten jälkeen oli ihan hyvä fiilis. Mielenkiinnolla ootellaan sitten valmista materiaalia :)

Yksi varmaan ehkä tämän hetken suurimmista pelkomomenteista oli, kun sain nähdä livenä äärimmäisen lupaavan valkkarinartun. Koiran omistajan kanssa olin jutellut paljon facebookissa ja oli ollut puhetta, että kun pohjanmaalla syksyllä molemmat ollaan niin pitäisi tavata. Ja sunnuntainahan se hetki sitten tuli. Kipsi kädessä olen viimeset 2,5 viikkoa opetellut varaamaan asioihin tai menoihin enemmän aikaa kuin yleensä, joten olen ollut ajoissa valmiina. Nytkin olin tunti etuajassa valmis. Siinä sitä sitten tuli 60 pitkää minuuttia kulutettua miten sattui, pääasiassa kelloa kattoen ja kämpässä ympyrää pyörien. Tunteet vaihtuivat aina kovasta innostuksesta jännityksen sekaisiin fiiliksiin. Nanakin rupesi kyttäämään ikkunoita vaikkei raukka edes tiennyt mitä oli tulossa :D Kun vihdoin H-hetki koitti, olin hyvin innoissani. Oltiin sovittu, että koiran kanssa tehtäisiin pientä tottistelua, lyhyt jälki ja leikkimistä. Heti alusta alkaen koira sai jo hymyn huulilleni. Koira oli jo sivulla nököttämässä innoissaan ennenkuin treeniliiviä oltiin edes saatu kunnolla päälle. Koira teki hyvin innokkaasti, mutta leikkiminen löi minut täysin ällikällä. Ensimmäinen sana varmaan mikä tuli mieleen oli: hullu. Mutta hyvällä tapaa. Koira olo kova leikkimään, saalisvietti oli todella kova, varmaan yksi kovimmista mitä olen koskaan nähnyt. Tai ainakin omaan silmään se oli hurjaa, kun tottunut elämään koiran kanssa joka leikkii kun sitä itseään huvittaa. Hurjan patukansaalistuksen jälkeen kuitenkin koira rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Hieman ohjaajapehmeä se oli, mutta omaan makuuni aika passeli. Mieluummin pehmeämpi kuin liian kova. Sain myös itse kokeilla leikkimistä. Yhdellä kädellä se oli hieman vaikeaa, mutta onnistuin kuitenkin. Ja siitä seurauksena vasen käsi hiukan hellänä :D Jäljellä koira oli hyvin intensiivinen ja rauhallinen työskentelijä. Odotin samanlaista jäljestystapaa kuin Kertulla, mutta sain onnekseni huomata, että tyyli oli lähempänä Nanan jäljestystä. 

Koko visiitistä jäi todella hyvä mieli, vaikka lyhyt visiitti se olikin. Paljon uusia ajatuksia tuli mieleen ja uusia mahdollisuuksia. Niin paljon oli uutta mietittävää, että illan treenit Nanan kanssa meni täysin penkin alle. Oma pääkoppani oli niin hukassa, ettei yksinkertaisesti pystynyt suunnittelemaan järkeviä treenejä. Siinä mielentilassa olisi ollut epäreilua vaatia Nanaa keskittymään, kun ei itsekkään siihen pystynyt. 

Kuitenkin vielä illalla oma pääkoppa käsitteli asioita ja huomasin miettiväni kyseisen nartun pennun ottamista ja sen jälkeistä elämää. Narttu on super hyvä harrastuskoira ja hyvä ohjaaja saa siitä väännettyä vaikka mitä. Tässä kohtaa heräsi omat kysymykseni: olenko vielä valmis ottamaan noin ns. toimivaa koiraa? Mitä jos saan hyvän pennun, mutta en osaakaan kouluttaa sitä oikeaan suuntaan. Entä jos pilaan sen? Terveellä järjellä ajateltuna eihän näissä kysymyksissä oikeasti ole mitään järkeä. Asioita pohtiessani ja näitä kysymyksiä miettiessäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mikäli haluan oppia enemmän kouluttamisesta, lajeista ja treenaamisesta lisää, niin mikä olisikaan sen parempi, kuin koira jolla on motivaatiota ja halua työskennellä. Tulin siihen tulokseen, että voin joko ottaa koiran joka on menevä ja tekevä, tai yrittää ottaa koira joka ei ole ihan niin menevä ja tekevä ja ottaa riski, että saan toisen Nanan. Ja nyt sanon sen, ettei Nanassa ole mitään vikaa. Mutta miksi kiivetä aidan yli siitä mistä se on korkeimmillaan? Nyt kun on nähnyt monia erilaisia valkkareita, alkaa hahmottua se mitä itse seuraavaksi haluaa. Koulun puolesta on saanut hyvät pohjat aika monelle eri lajille ja alkanut löytää sieltä ne itselleen parhaiten sopivat lajit. Ja koiralle. 

Ei se vissin auta muu kuin ottaa itseään niskasta kiinni, tarttua härkää sarvista ja kohdata päivä kerrallaan, sellaisena kuin se on. Tulipahan nyt avautuminen, mutta joskus pieni kyynelten vuodatus ja avautuminen tekee ihan hyvää :)  

<3

Kerttua on edelleen kova ikävä. Viimeksi tänään sille tuli vuodatettua taas pari kyyneltä lisää. Saa nähdä tuleeko näille kyynelille loppua koskaan...