Ei elämä potki päähän niitä, jotka sitä eivät kestä

Otsikon sananlasku on kyllä niin totta, tai ainakin siltä on tuntunut kevään ja alkukesän aikana. Niin paljon on tapahtunut, että joskus sitä on miettinyt, että olisiko jotain helpompaa tapaa, eikö miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa. Jospa sitä vaan luovuttaisi. Mutta taas, voittajat ei koskaan luovuta, eikä luovuttajat koskaan voita. Kyseinen sananlasku on yksi suosikeistani, se pitää hyvin paikkansa. Kulunut puoli vuotta on ollut kaikinpuolin.... rankka, mutta omalla tavallaan palkitseva.

Kerttu lähti 21.2. jatkamaan opiskelujaan opaskoirana Seinäjoelle. Päivä oli täynnä tunteita ja kesti kauan ennenkuin Kertun lähdöstä oli jotenkin toipunut. Kuulumiset piristivät päivää, Kerttu teki hienoa työtä opasharjoittelijana. Nanan kanssa yritettiin totutella elämään kaksistaan, mutta se oli hyvin vaikeaa. Talossa oli niin paljon tilaa ja aikaa oli vaikka muille jakaa. Kaikinpuolin elämä oli hankalaa. 

Päätettiin kuitenkin Nanan kanssa suunnata huhtikuuksi sivistyksen pariin, nimittäin työssäoppimaan Helsinkiin koirakoulu Kompassiin. Kokemuksena Kompassissa vietetty kuukausi oli aivan mahtava, voin suositella paikkaa hyvillä mielin! Itse nautin siellä olosta, vaikkei kouluttaminen päivätyönä ehkä juuri se minun juttuni ole. Nanan kanssakin päästiin mm. Doboilemaan sekä avustamaan ongelmakoirakoulutuksessa. Ei siis Nanallekaan huhtikuu ollut täysi lomakuukausi, vaikka meikäläisellä pitikin kiirettä. 

Nanakin täytti huhtikuun 19. päivä jo 3 vuotta! Aika on kulunut niin nopeasti, vastahan se oli pieni valkoinen karvapallo. Paljon Nana onkin opettanut minulle ja yhdessä ollaan saatu myös paljon aikaan. Toivottavasti meillä on monta yhteistä vuotta vielä edessä <3

Nana 3v. <3

Kompassin agimölleissä voitettu pokaali sai kyytiä!

Perjantaina 25.4. olin aamulla valmistautumassa töihin lähtöön, kun puhelin soi. Soittajana oli Minna, Kertun kouluttaja. Kerttu ja sisko Sara kävivät luustokuvissa. Minna soitti kertoakseen Kertun luustokuvien tuloksista. Puhelu alkoi näin "Kerttu kävi kuvissa ja kyynärät oli terveet, samoin selkä oli kunnossa, mutta nämä lonkat..". Siinä vaiheessa ensimmäinen ajatus oli, että nyt ne lopettaa sen siihen paikkaan pöydälle. Mutta ei nyt onneksi sentään. Eläinlääkäri arveli, että oikea lonkka olisi D, vasen lonkka parempi. Ymmärsin sen kaiken tunnemyrskyn keskellä, että oikean jalan reisiluun päästä puuttuisi palanen. Voi olla että olen ymmärtänyt myös väärin. Minkäänlaista nivelrikkoa lonkissa ei ollut, vähän vaan löysyyttä. Minna kysyi alustavasti, että onko Kertulla koti jos siitä ei tule työkoiraa, hänen sanojensa mukaan on erittäin todennäköistä ettei Kerttu lähde töihin, tieto oli vain niin shokeeraava, että asiaa piti sulatella. Eihän sitä tarvinnut miettiä kahta kertaa, onko Kertulla kotia vai ei. Kertun kohtalo päätetään lopullisesti Kennelliiton virallisten tulosten tultua. Seuraava viikko odottelua oli yhtä tuskaa. En muista milloin olisin jännittänyt niin paljon. 28.4. tuli sitten tieto, että Kertun lonkat ovat D/E. Pieni shokkihan se oli ja vaikka olin lupautunut Kertun jo ottamaan, piti sitä miettiä vielä hetki. Enhän minä mitään rikkinäisellä saksanpaimenkoiralla tee. Mutta toisaalta, koirat eivät ole välineitä vaan rakkaita perheenjäseniä. Säälistä en Kerttua ottanut takaisin, vaikka moni niin ajattelikin. Ajatuksena ei ollut kääriä sitä pumpuliin ja oottaa milloin lonkat alkaa oireilemaan. Koko lähisuku oli jyrkästi sitä vastaan, että Kertun ottaisin takaisin. Joten hupskeikkaa, se kävi sitten hieman salassa. Eihän asia kauaa salassa pysynyt, mutta kun muut ymmärsivät etten aijo palauttaa Kerttua vaan pysyn päätöksessäni, hekin sen pikkuhiljaa ymmärsivät. 

Hainkin Kertun 6.5. takaisin ja siitä lähtien se on päässyt elämään normaalin harrastuskoiran arkea. Opettelimme leikkimistä ja kaikennäköistä muuta mitä oppaan kanssa ei saanut tehdä. Nyt kun Kerttu on ollut minulla kaksi kuukautta, on se kehittynyt huimasti eteenpäin leikkimisessä. Kyllä sitä moottoria löytyy neidiltä ihan kiitettävästi, sopivasti juuri minun kätösiini :) Nanakin muuttui takaisin omaksi itsekseen kun Kerttu saapui takaisin. Neiti oli jotenkin hukassa, kun toveri puuttui. Mutta niin oli kyllä omistajakin. 

Kertun tulon jälkeen on pitänyt laskea rahoja ja menoja aika tarkkaan. Elämä ei todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Mutta toisaalta, rahalla ei saa ostettua onnea. Valintani oli oma ja seuraukset on vain kestettävä.

Maailman parhaat opiskelutoverit! <3

Koulu lähestyi loppuaan ja pieni paniikki alkoi iskemään, että minne sitä lähtisi valmistumisen jälkeen. Kotiin ei ollut enää asiaa kahden koiran kanssa. Olin heittänyt huulta, että päädytään sitten vaikka Heinolan rautatiesillan alle asustelemaan, jos ei muuta löydy. Paniikki alkoi iskemään, että ei jumankauta tämä on kohta oikeasti edessä. Onneksi kuitenkin yksi asia johti toiseen ja kappas, valmistumisen jälkeen päätin muutta lauman kanssa Raisioon. Niin sitä löysin itseni tilavasta yksiöstä Nanan ja Kertun kanssa. 

Nyt kuukauden verran ollaan Raisiossa oleskeltu ja pikkuhiljaa alkaa kämppä tuntua kodilta. Vielä on tavarat ehkä hieman hujanhajan, mutta talosta tykkään. Ja sen ympäristöstä. Kotiovelta on pienelle metsäkaistaleelle 10 metrin kävelymatka. Myös lukuisia lupaavia nurmikenttiä löytyy paljon tästä läheltä. Nautin koirien kanssa kävelystä, kun koirat pääsevät juoksemaan vapaana ja hihnassakävelykään ei ole yhtä kädevääntöä. Ainoa huono puoli on, ettei ole autoa. Mutta pyörälläkin pääsee hyvin. Kertun kanssa ollaan aloitettu pyörälenkit ja voi että se kyllä nauttii siitä! Tuo koira on kyllä luotu juoksemaan! Luokkakaverini muutti koirensa kanssa Turkuun silläaikaa kun olin topissa Kompassilla, joten en ole aivan yksin vieraalla paikkakunnalla. Treeniporukoita on  alkanut pikkuhiljaa kehkeytyä ja nyt sitä alkaa olemaan mukavasti kartalla missä treenaa millon mikäkin porukka ja miten. Vielä kun saisi kaikki jäsenmaksut maksettua, niin pääsisi mukaan treenaamaan. 

Tämä kevät ja kesä on ollut hyvin kylmää ja sateista. Pitkästä aikaa viime lauantaina paistoi aurinko ja oli lämmintä. Päätimmekin lähteä koirien kanssa koirapuistoon sekä uittamaan uimarannalle kameran kera. Tuli siinä vähän treenattuakin. Tässä lauantain kuvasaastetta, kuvat ottanut Sarianna Junnila. 

Jostain kummansyystä Nanan seuraaminen tuntuu aina livenä ihan kamalalta, mutta kuvissa se näyttääkin aika hyvältä..? 

Olen monesti yrittänyt muokata blogin ulkoasua, mutta en vaan onnistu siinä. En vaan yksinkertaisesti tiedä mitä pitää tehdä ja missä ja miten jotta ulkoasua saa muutettua. Mutta ehkä se kokeilemalla selviää :) Minun piti blogiin vuodattaa kaikki tämän hetkinen ahdistus kuinka elämä on rankkaa ja kuinka se otsikon mukaan oikeasti potkii päähän, mutta kuinkas kävikään. Postauksesta tulikin suhteellisen positiivinen. Parempi näin! :)

Long time no see!

Pitkästä aikaa päädyin nyt sitten taas päivittämään blogia. Viimekerrasta onkin hieman aikaa, hups! Paljonhan tässä on kerinnyt tapahtumaan, mutta blogiin saakka niitä tapahtumia en ole sitten kuitenkaan saanut laitettua. Pahoittelut tästä! Nyt ajattelin kuitenkin ryhdistäytyä :)

Joulukuun alussa olikin sitten härdelliä kerrakseen. Lähdettiin koko luokan voimin edustamaan koulua Messariin, Nana tietysti pääsi myös mukaan kun olin sen ilmoittanut kehiin kaikille kolmelle päivälle. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan Messarin toimintaa niin työntekijän kuin näytteilleasettajan näkökulmasta. Oli kyllä sellaista säheltämistä koko viikonloppu, että huhhuh. Onneksi messari on vain kerran vuodessa!


Torstaina 12.12 lähdimmekin sitten aamulla yhdeksän aikaan ajelemaan Kannuksesta kohti Helsinkiä. Pysähdyksien ja peräkärryn takia matka kesti pitkään ja olimme vasta kuuden aikoihin Messukeskuksessa. Sen jälkeen ohjelmassa oli kahden standin pystytys ja kaiken valmiiksi laittaminen seuraavaa päivää varten. Kaksi standia nousi pystyyn onneksi parissa tunnissa ja pääsimme ihmisten aikoihin lähtemään kohti majapaikkaa. Koska Nana oli minulla mukana, jouduin turvautumaan sukulaisten apuun majoituksessa ja niin vietinkin vapaa-aikani isäni tädin luona Laajasalossa, kun muut yöpyivät Rastilan leirintäalueella. Rastilan mökkeihin ei saanut koiria ottaa, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa. Minä kuljinkin sitten Laajasalo-Herttoniemi väliä ahkerasti bussilla Nanan kanssa. Onneksi neiti ei pienistä hätkähdä ja bussimatkat sujuivat koko viikonlopun ongelmitta.

Perjantai 13 päivä ei ollut mikään epäonnenpäivä, vaikka niin pessimistinä ennustelin. Aamulla kehät alkoivat klo. 9.00. Olin jo kahdeksan aikaan aamulla viemässä häkkiä paikalleen ja voi jestas, jo silloin häkkipaikoista oli pulaa! Onneksi olin ajoissa liikenteessä ja sain häkkipaikan Nanalle. Perjantaille Helsinki Winneriin oli ilmoittautunut 44 valkkaria, mikä oli ihan hyvä määrä. Tuomarina toimi ruotsalainen Karl-Erik Johansson, joka osoittautui saksanpaimekoiratuomariksi ja arvosteli valkkarit myös samalla tavalla; ensin käveltiin liikkeet ja sen jälkeen juostiin. Itse olin hölmistynyt tästä, itselle uudesta arvostelutavasta, mutta nyt on tämäkin nähty. Nana sai tulokseksi AVO ERI AVK2 tällaisella arvostelulla:

"Utmärkt typ. Vackert feminint huvud. Mörka ögon. Bra pigment. Bra uttryck, bra bett. Vacker hals- och rygglinje. Bra bröstkorg. Utmärkta vinklar. Utmärkta vägvinnande rörelser, men något hög svans. Bra färg."

Itse olin hyvin tyytyväinen arvosteluun ja etenkin Nanan kehäkäytökseen. Aina ennen Nanaa oli saanut vetää perässä, mutta kiitos luokkatovereiden pitämien näyttelytreenien ja lukuisien harjoituskierrosten juoksemisen, Nana juoksi kehässä erittäin hyvin, ei tarvinnut vetää kertaakaan perässä ja ensimmäistä kertaa varmaan ikinä saimme helposti edellä menevän koirakon kiinni. 

Loppupäivä vietettiinkin Nanan kanssa koulun standeilla edustamassa. Palkaksi hienosta kehämenestyksestä Nana sai possunkorvan, jonka mutusti standilla tyytyväisenä. Loppuvaiheessa kaikesta vilinästä ja vilskeestä huolimatta Nana nukkui standin reunalla tyytyväisenä, kun minä edustin koulua. Nana <3

Perjantai ja Helsinki Winner oli vasta lämmittelyä, lauantaina 14.12 starttasi Pohjoismaiden Voittaja ja sitä myötä ihmisiä sekä koiria oli rutkasti enemmän. Jos perjantaina oli häkkipaikoista pulaa niin nyt niistä sitten ainakin oli. Onneksi olin taas kahdeksan aikaan rynnistämässä kehän laidalle ja onnistuin saamaan häkkipaikan. 

Pohjoismaiden Voittajassa valkkareita olikin sitten hieman enemmän, huikeet 70 kappaletta. Tämä päivä oli Nanan kanssa jotenkin todella outo. Vissiin oli jossain kohtaa liukastunut ja yhtäkkiä lattiat olikin se maailman kauhein juttu. Käveltiin messukeskuksessa varpaat harallaan ja hyvin kiiltäviä pintoja välteltiin. Kehät sujui tästä ihmeellisestä mielestä kuitenkin hyvin ja saatiin tulos AVO ERI AVK3. Eikä siinä vielä kaikki. Tämän lisäksi meille napsahtiPMV-13 ROP-Kasvattajaryhmän titteli ja niin sitä kutsuikin sitten isot kehät. Tässä arvostelu, tuomarina toimi Maija Sylgrén Suomesta:

K: Sarianna Junnila

"+2,5v, oikeat rungon mittasuhteet, oikea koko ja vahvuus, selvä sukupuolileima. Miellyttäväilmeinen pää, kauniit tummat silmät. Hyvät korvat, oikea purenta, kaunis kaula ja ylälinja, oikea rintakehän malli. Riittävän tasapainoiset kulmaukset. Hieman ylpeä hännästään. Liikkuu edestä löysin kyynärpäin. Hyvä karvanlaatu."

Tuo "hieman ylpeä hännästään" kommentti ei kyllä tullut kenellekään yllätyksenä, pienestä pitäen on neiti ollut hyvin ylpeä hännästään :D 

Isot kehät oli kyllä koiran kannalta ajateltuna hyvin stressaava paikka. Ensin tunnin verran varmaan odotellaan kokoomakehässä kehien alkamista, mikä oli hyvin tuskallinen ja kuuma paikka. Siitä sitten juostaan suoraan kaijuttimien läpi kohti isoa kehää ja nopeasti pois. Nana jännitti juurikin sitä kaijuttimien vierustaa, kun tietysti basso jytisi ja musiikki soi. Mutta juoksi kuitenkin koko kehän suhteellisen hyvin. Nana pääsi kehän jälkeen sitten häkkiin syömään possunkorvaa ja hetkeksi lepäämään, kun itse lähdin seuraamaan sitten viimeisiä isoja kehiä. Jäimme vielä luokkalaisten kanssa katsomaan myös Tokon mm-karsintoja. Samalla tehtiin Nanan kanssa "kiva lattia" harjoituksia ja kyllä siitä lattiasta sitten ihan mukava tulikin, ei sitä tarvinnut enää jännittää. Päivä venyi ja venyi ja loppujen lopuksi oltiin kotona vasta kymmenen aikaan illalla. Oli kyllä kiitettävän pitkä päivä ja väsymys alkoi kyllä painamaan päälle.

Vielä yksi päivä, Helsinki Voittaja ja sitten koko messari olisi ohitse. Sunnuntaiaamuna kyllä väsymys tuntui ja oli tehtävä töitä että pääsi sängystä ylös. Väsymys näkyi myös kehässä ja Nana laahusti hyvin tylsän oloisena kehässä, ei sitä kauheasti homma enää jaksanut kiinnostaa. Jaksoi se kuitenkin pönöttää tuomarin käsiteltävänä hyvin nätisti kaikesta huolimatta. Tuomarina toimi tanskalainen Matthes Morten. Tulokseksi tuli AVO EH. Arvostelu oli hieman outo:

"G. Breed type, a little long in muzzle, g. scull, w. shaped eyes, w. set ears, medium lenght ? neck. Could have stronger back. G. chest. Rect angular body shape, well angulated, would prefer little more bone, may not be longer in lain(?), g. coat, moves with quite g. reach & drive, but close behind."

En ollut koskaan ajatellut, että Nanalla olisi jotenkin liian pitkä kuono, tai että selän pitäisi olla vahvempi. Mutta jokaisella tuomarilla on oma näkemyksensä koirista ja näillä mentiin tänään. Mutta taas sieltä kuitenkin napsahti V-13 ROP-Kasvattajaryhmän titteli ja niin ne isot kehät taas kutsui. Nyt kehät menivät paremmin meidän osalta, Nanaa ei jännittänyt iso kehä enää ollenkaan.

Sijoitusta isoista kehistä ei tullut, mutta ollaanpahan ainakin yhtä kokemusta enemmän rikkaampia :)

PMV-13 & V-13 ROP-KASVATTAJARYHMÄ

Viikonloppu oli rankka ja maanantaiaamuna kun autot starttasivat Helsingistä kohti Kannusta, oli autoissa hyvinkin hiljaista.

Messarin jälkeen olikin sitten enää viikko koulua ennenkuin alkoi joululoma. Kerttu halusi lahjoittaa vissiin joululahjansa etukäteen ja aloitti heti tiistaina oireilemaan nenäpunkista. Eihän siinä auttanut muu kuin lääkitä koirat. Hyvä tuuri meikäläisellä!

Ei kovin jouluselta näyttänyt...

Jouluksi suunnattiinkin Laajasaloon Nanan ja Kertun kanssa. Kaikki meni hyvin putkeen, kunnes aaton aattona maanantaina 23. päivä päätin lähteä kuvailemaan takapihalle koirista "joulukuvaa". Lunta ei ollut missään, joten ei ollut kovin jouluinen fiilis. Siinä sitte koirat juoksenteli ja asettelin ne sitten kuvattaviksi ja laskin taas juoksentelemaan. Jossain vaiheessa muistan miettineeni koiria aseteltaessa, että miksi se Kerttu nyt on jotenkin niin vaikea. Vastauksen huomasin sitten sisälle päästyämme, kun Kerttu tuli rapsuteltavaksi. Vasemman silmän alla oli pistohaava ja siitä lähti sitten vekki kohti silmän ulkokulmaa. Ja minä en huomannut ulkona mitään! Kuvista kyllä jälkikäteen huomasin, että missä välissä haaveri oli sattunut. Eläinlääkärireissuhan siitä tuli. Pistohaava olikin yllättävän syvä ja haava tikattiin, jotta se parantuisi nopeammin. Mitään vakavempaa ei onneksi sattunut ja selvittiinkin onneksi tällä kertaa pelkällä säikähdyksellä. 

<3

Joulu menikin sitten yhden saksanpaimenen kolistellessa ympäri kämppää kauluri päässä, mutta ei se sen kummemmin menoa haitannut. Onneksi haava lähti hyvin paranemaan ja kaulurin pystyi ottamaan pois jo vajaa viikon päästä, tikit eivät Kerttua vaivanneet.

30.12 Nana ja Kerttu sai koirakavereita. Kaksi valkoista, Viva ja Tarra, tulivat juoksuttamaan meikäläisen elukoita. Aluksi kaikki ei mennyt ihan niinkun strömsössä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Viva ja Nana pääsivät autoon "jäähylle", Tarra ja Kerttu pääsivät juoksemaan kahdestaan sen minkä jaloistaan pääsivät. Nuorisolla oli kyllä hauskaa ja vauhti oli kova, kun aikuiset pistettiin autoon pois tieltä :P Kyllä ketutti, kun Nana sai totaalisen paniikin, kun ampuivat ilotulitusraketin varmaan vajaa kilometrin päässä. Koiran myötä on oppinut inhoamaan tiettyjä perinnetapahtumia, kuten esimerkiksi uutta vuotta ja venetsialaisia. Kerttua ei sen kummemmin raketit haitannut ja siitä olinkin erittäin ylpeä, Nanakin toipui raketeista kuitenkin suhteellisen nopeasti.

Tammikuu tuli ja meni. Ja niin koitti se päivä, kun koulu loppui ja kennel-11 luokka hajaantui ympäri suomea. Epävirallisesti koulu oli ohitse, mutta virallisesti paperit saadaan vasta toukokuun lopussa. Helmikuu alkoikin sitten hyvin tyhjissä merkeissä. Asuntola huokui tyhjyyttä, kun ei enää ulos mennessään törmännyt tuttuihin koirakoihin. Myös ruokala kaikui hiljaisuutta, kun ei ollut enää kennel-11 porukka huutamassa millasta kakkaa koiralla tänään oli tai muuta vastaavaa. Hieman ahdistavat fiilikset oli, kun niin monella oli selvää mitä haluaisi tehdä koulun jälkeen ja itsellä kaikki oli avointa. Ja on vieläkin. Mutta onneksi tänne jäi vielä muutamia luokkatovereita ja ensimmäisen vuoden opiskelijoistakin löytyi mahtavia treenikavereita :) 

Ykköset saivat jopa minut ja Nanan mukaan vetotreeneihin, juoksemaan valjakkoon. Ensiksi olin sitä mieltä, että eihän se Nana siellä vedä ollenkaan, mutta sainpahan todeta jo kolmannen treenikerran jälkeen olevani väärässä. Nanan tajutessa mikä oli homman nimi, alkoi se oikeasti tekemään töitäkin, eikä vain huutamaan meikäläisen perään. Nanasta alkoi kuoriutumaan oikein etevä vetokoiran alku <3

Sekalainen valjako :) K: Sarianna Junnila

K: Sarianna Junnila

K: Sarianna Junnila

Vielä on aiheita joista kirjoittaa , mutta ne saa odottaa seuraavaan postaukseen... ;)

Miksi eläintenhoitaja...?

Miksi eläintenhoitaja? Miten päädyin lähtemään opiskelemaan eläintenhoitajaksi? Miksi kennelala, miksei klinikka? Miksi nimenomaan... Viimeinen vuosi käsillä koulusta ja siitäkin on jo puolet mennyt, oppituntejakaan ei ole vissiin enää kuin kuutisen viikkoa jäljellä. Tässä viimeisen kuukauden ajan olen pohdiskellut suuresti mitä teen sitten kun valmistun. Minnepäin haluaisin lähteä ja mitä haluaisin ruveta tekemään valmistumisen jälkeen. Isoja kysymysmerkkejä kaikki. Tällä hetkellä suuresti mietityttää se, ettei tällä alalla tunnu olevan yhtään töitä...

Miksi eläintenhoitaja? Muistan lukion toisella luokalla ollessani hurahtaneeni totaalisesti koiriin. Olinhan minä niistä tykännyt koko ikäni ja niiden kanssa ollut tekemisissä, mutta silloin vasta minulle valkeni, että haluaisin niitä enemmän opiskella ja niiden parissa tehdä töitä. Silloin päätin myös, että valkkari minulle tulee. Etsiskelin koiriin liittyviä kouluja ja bongasin sitten Kannuksen maaseutuopiston ja kennellinjan. Ja sinne sitten päätin hakea. Kaikeksi yllätykseksi pääsin kuin pääsinkin Kannukseen, vieläkään en tiedä miten ihmeessä pääsin sisälle :D muistan soittaneeni koululle kysyäkseni "pääsinkö minä oikeasti Kannukseen opiskelemaan?" Olin ollut niin tohkeissain kennellinjasta, etten ollut oikeasti tajunnut sitä, että kävisin "maatalousalan perustutkinnon", eli kouluuni kuuluisi myös raivaussahan käyttöä, traktoriajoa, navettaa jne. Pienenä yllätyksenähän se tuli, mutta loppujen lopuksi se oli kyllä positiivinen yllätys :)

Miksi kennelala, miksei klinikka? Hakiessani tänne, en ollut juurikaan edes ajatellut klinikkaeläintenhoitajaksi lähtemistä, mutta Kannuksessa toisena vuonna aloin pohtimaan sitä vaihtoehtoa, että jatkaisin tästä sitten opiskelua klinikkaeläinhoitajaksi. Karu totuus tuli kuitenkin vastaan, kun puhuttiin koulussa märkäpaiseista sun muista töhkivistä haavoista ja pateista, voin pahoin pelkästä ajatuksesta. Tänä syksynä Nanan sterkkauksen katsominen vain vahvisti sen, ettei minusta ole yksinkertaisesti hoitelemaan haavoja tai paiseita. Piikkikammosta vielä puhumattakaan.

Kennelalalta työllistyy lähinnä yrittäjiksi ihmisiä, mutta en ole ihan satavarma siitä onko se minun juttuni. Olisihan sitä mahdollista perustaa joku koirakoulu ja lähteä siitä sitten yrittäjäksi, mutta jotenkin koen että se ei ole minua varten. Tai sitten mahdollisesti päästä töihin kouluttajaksi jonnekin isommalle koirakoululle, se olisi "pienempi paha". Pidän sekä koirien, että ihmisten kouluttamisesta, mutta haluaisin pitää sen ainakin toistaiseksi harrastuksena. Ajatus siitä, että kouluttaisi viisi päivää viikossa koirakkoja, treenaisi oman koiran vielä siihen päälle, tuntuu tällä hetkellä niin rankalta, mutta toisaalta ei kuitenkaan ihan mahdottomalta. Mutta kouluttaminen ole enää hauskaa jos siitä tulee pakkopullaa, se on pidettävä mielessä. Kuitenkin uskottavalla kouluttajalla on kisannut koiransa kanssa ja saanut jopa tuloksia, meiltä tämä vielä puuttuu, mutta ehkä mekin joskus saadaan niitä tuloksia.

Ainoa yritysmuoto mikä kiinnostaisi tällä hetkellä on homekoiraohjaajan virka. Mutta siihen tarvitsisin toisen koiran, koska Nana on allerginen homeelle, joten se ei siihen hommaan sovi. Ja tässä päästään taas tähän työpaikkaprobleemaan. Jotta voisi hankkia toisen koiran, on oltava työpaikka ja ansaittava rahaa niin, että saisi säästöönkin edes jotain. Tällä hetkellä tuntuu, ettei mistään löydy mitään töitä. Sairaanhoitajille kyllä riittää töitä, mutta siihen se sitten jääkin. Oman alan töistä puhumattakaan. Eläinkauppoihin mennään suhteilla töihin nykyään, eikä meikäläisellä niitä suhteita kauheasti ole. Kymmeniä hakemuksia on nyt lähetetty ympäriinsä, toivossa on hyvä elää, että jostain edes onnistaisi.

Jatko-opiskelun vaihtoehtokin tässä tietysti olisi, mutta mitä lähteä opiskelemaan...? Opiskelu ei kauheasti sytytä, kun ei oikein tiedä mikä ala koirien lisäksi kiinnostaisi...

Lopuksi vielä vähän rallytoko-treeneistä videota, ei sekään sittenkään ihan mikään kamala laji ollutkaan :)

Kuvat on helmikuulta vuodelta 2012 :)

Tavoitteena toimiva kisakoira & Kerttu is back !!

Ompa nyt kotosaa, kun Kerttu on palannut takaisin meidän keskuuteemme. Huoneessa on hädintuskin tilaa liikkua ja joka aamu saa herätykseksi miljoona märkäistä pusua. Lenkeillä minun ei tarvitse enää miettiä liikkuuko Nana tarpeeksi, Kerttu pitää siitä huolen ja oli se kyllä kivaa katsottavaa kun koirat kirmasivat lumisella pellolla sen minkä jaloistaan pääsivät. 

Kaikista iloisin olen siitä, että Kerttu on edelleen se sama Kerttu kuin lähtiessäänkin. Sama vastapäivään pyörivä pieni hömelö se vieläkin on :) 

Tulipas käytyä viikko sitten vkonloppuna Juha Korrin "tavoitteena toimiva kisakoira" -seminaarissa Nanan kanssa. Lähdin luennolle sillä asenteella, että en ehkä Nanan kanssa pääse kisaamaan, mutta imen itselleni vinkkejä seuraavaa koiraa ja sen kouluttamista varten. Ja niitä vinkkejähän tuli vaikka millä mitalla. Paljon oppi ja viikonlopun jälkeen päässä oli kyllä yhtä sun toista vinkkiä ja niksiä koirankoulutuksesta. Lauantaina oli pelkkää teoriaa ja sunnuntaina koirakkojen kanssa käytiin asioita läpi. Nanan kanssa ongelmana oli vietittömyys ja vireen lasku. Kerroin että ongelmana on seuraamisessa vireen lasku ja sen seurauksena yltiömäinen jätättäminen. Olin valmistautunut treenaa,aam seuraamista, mutta otettiinkin saalisvietin herättelyä vapatreenin muodossa. Kieltämättä hieman huvittavaa katsottavaa ja minua itseäkin nauratti, kun Juha "leikki" Nanan kanssa. Mutta Nana kyllä paranti loppua kohden. Ja kaksi kertaa sille vapatreeniä tehtiinkin. Saatiin läksyksi kokeilla kaksi viikkoa, neljänä kertana viikossa vapatreeniä ja katsoa mihin se lähtee menemään. Ei Nana tule koskaan olemaan mitään belgi tasoa, mutta kunhan kokeillaan, eihän se mitään haittaa ja pelkkää plussaahan se on jos Nana rupee siitä syttymään leluille enemmänkin. :)

Vapaharjoitus nro 1 löytyy tästä.

Vapaharjoitus nro 2 löytyy tästä.

 Tästä eteenpäin Nanakin pääsee hieman hengähtämään treenaamisesta. Kun Kerttu tulee olemaan minulla tuntikoirana, Nanan kanssa toivottavasti päästään keskittymään enemmän agiin. Ehkäpä jopa ohjaajan pää vois pysyä mukana. Toivossa on hyvä elää :D

Kuvat on hienoa puhelinlaatua tällä kertaa, mutta ei voi mitään. Näillä mennään eikä meinata :)

Mutta ei ole mitään pelättävää..

On se kummaa, kun tällä hetkellä tuntuu, että oma elämä on pelkkää erilaisten pelkotilojen ja -tilanteiden kohtaamista. Kun heitetään joku uusi asia kehiin, niin ensimmäinen reaktio on "voi itku, emmä oo valmis" tai "enhän mä oo koskaan tehny mitään tollasta" tai ehkä kaikista yleisin "mut eihän se kuitenkaan tuu toimiin". Heti ollaan lyömässä hanskoja tiskiin ja epäilemässä omia kykyjä. Kuitenkin se pieni ääni tuolla pääkopassa toistaa lausetta "Voittajat ei koskaan luovuta, eikä luovuttajat koskaan voita." Vaikka en ole koskaan ollut mikään kilpailuhenkinen ihminen, massan mukana kulkeva seinäruusu pikemminkin. Kuitenkin olen viimeisen vuoden aikana alkanut haastamaan itseäni. Pahin kilpakumppaninihan on Minä Itse. 

Jollain tapaa mielenkiintoista tässä on se, ettei minulla ole harmainta aavistustakaan mistä mokomat pelkoni tulevat, mistä ne johtuvat ja mistä ovat saaneet alkunsa. Ja ehkä tärkein; miten ne saa taltutettua.

Kuitenkin tuntuu, että Kannukseen pääsy oli yksi elämäni käännekohdista. Nanan löytäminen oli mielestäni ennemminkin kohtalon sanelemaa kuin ihan puhdasta sattumaa. 

Tästä hetkestä kaikki on lähtöisin <3

Vaikka Kannus on monen mielestä paikka, josta lähdetään pois niin äkkiä kuin vaan on mahdollista, niin minulle tämä, ehkä hieman tylsähkökin kaupunki, tuo tietynlaista rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Kannus ja meidän koulu, varsinkin ihanat luokkatoverini ovat saaneet minut ajattelemaan itseäni ja ennenkaikkea arvostamaan itseäni enemmän. Jos kuvittelin, että kasvoin ihmisenä lukion aikana, se ei ole mitään verrattuna Kannuksen ilmapiirin vaikutukseen. Toki täällä on myös ollut sitä negatiivistakin, mutta ne positiivisimmat hetket ovat olleet niin huikeita, ettei sitä negatiivisuutta enää edes huomaa. Tai itse jopa ehkä jätän sen tarkoituksella huomioimatta. Ei jokaiseen pieneen yksityiskohtaan tarvitse takertua :) 

Tästä itseni voittamisesta esimerkkinä mikrofoni- ja esiintymiskammoni. Silti kuitenkin halusin osallistua linjamme esittelyvideon kuvaamiseen. Kyllä siinä monesti mietti edellisenä iltana, että mihin soppaan sitä on lusikkansa taas työntänyt ja tuliko taas mietittyä ihan loppuun saakka. Yöllä ei saanut kunnolla nukuttua ja aamulla ei saanut paljoa mitään syötyä, kun jännitti niin kovasti. 

Kuvausryhmä oli kuitenkin mukavaa ja rentoa porukkaa, joten se lieventi hieman jännitystä. Mikrofoninikin oli sellainen pieni nappi treeniliivin kauluksessa, joten en jotenkin edes rekisteröinyt sitä mikiksi, ennenkuin lamppu syttyi yhtäkkiä kesken haastattelun ja oman osuuteni kuvaamista. Siinä vaiheessa oma pääkoppakin sanoi, että asia ok. No worries. Kuvausten jälkeen oli ihan hyvä fiilis. Mielenkiinnolla ootellaan sitten valmista materiaalia :)

Yksi varmaan ehkä tämän hetken suurimmista pelkomomenteista oli, kun sain nähdä livenä äärimmäisen lupaavan valkkarinartun. Koiran omistajan kanssa olin jutellut paljon facebookissa ja oli ollut puhetta, että kun pohjanmaalla syksyllä molemmat ollaan niin pitäisi tavata. Ja sunnuntainahan se hetki sitten tuli. Kipsi kädessä olen viimeset 2,5 viikkoa opetellut varaamaan asioihin tai menoihin enemmän aikaa kuin yleensä, joten olen ollut ajoissa valmiina. Nytkin olin tunti etuajassa valmis. Siinä sitä sitten tuli 60 pitkää minuuttia kulutettua miten sattui, pääasiassa kelloa kattoen ja kämpässä ympyrää pyörien. Tunteet vaihtuivat aina kovasta innostuksesta jännityksen sekaisiin fiiliksiin. Nanakin rupesi kyttäämään ikkunoita vaikkei raukka edes tiennyt mitä oli tulossa :D Kun vihdoin H-hetki koitti, olin hyvin innoissani. Oltiin sovittu, että koiran kanssa tehtäisiin pientä tottistelua, lyhyt jälki ja leikkimistä. Heti alusta alkaen koira sai jo hymyn huulilleni. Koira oli jo sivulla nököttämässä innoissaan ennenkuin treeniliiviä oltiin edes saatu kunnolla päälle. Koira teki hyvin innokkaasti, mutta leikkiminen löi minut täysin ällikällä. Ensimmäinen sana varmaan mikä tuli mieleen oli: hullu. Mutta hyvällä tapaa. Koira olo kova leikkimään, saalisvietti oli todella kova, varmaan yksi kovimmista mitä olen koskaan nähnyt. Tai ainakin omaan silmään se oli hurjaa, kun tottunut elämään koiran kanssa joka leikkii kun sitä itseään huvittaa. Hurjan patukansaalistuksen jälkeen kuitenkin koira rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Hieman ohjaajapehmeä se oli, mutta omaan makuuni aika passeli. Mieluummin pehmeämpi kuin liian kova. Sain myös itse kokeilla leikkimistä. Yhdellä kädellä se oli hieman vaikeaa, mutta onnistuin kuitenkin. Ja siitä seurauksena vasen käsi hiukan hellänä :D Jäljellä koira oli hyvin intensiivinen ja rauhallinen työskentelijä. Odotin samanlaista jäljestystapaa kuin Kertulla, mutta sain onnekseni huomata, että tyyli oli lähempänä Nanan jäljestystä. 

Koko visiitistä jäi todella hyvä mieli, vaikka lyhyt visiitti se olikin. Paljon uusia ajatuksia tuli mieleen ja uusia mahdollisuuksia. Niin paljon oli uutta mietittävää, että illan treenit Nanan kanssa meni täysin penkin alle. Oma pääkoppani oli niin hukassa, ettei yksinkertaisesti pystynyt suunnittelemaan järkeviä treenejä. Siinä mielentilassa olisi ollut epäreilua vaatia Nanaa keskittymään, kun ei itsekkään siihen pystynyt. 

Kuitenkin vielä illalla oma pääkoppa käsitteli asioita ja huomasin miettiväni kyseisen nartun pennun ottamista ja sen jälkeistä elämää. Narttu on super hyvä harrastuskoira ja hyvä ohjaaja saa siitä väännettyä vaikka mitä. Tässä kohtaa heräsi omat kysymykseni: olenko vielä valmis ottamaan noin ns. toimivaa koiraa? Mitä jos saan hyvän pennun, mutta en osaakaan kouluttaa sitä oikeaan suuntaan. Entä jos pilaan sen? Terveellä järjellä ajateltuna eihän näissä kysymyksissä oikeasti ole mitään järkeä. Asioita pohtiessani ja näitä kysymyksiä miettiessäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mikäli haluan oppia enemmän kouluttamisesta, lajeista ja treenaamisesta lisää, niin mikä olisikaan sen parempi, kuin koira jolla on motivaatiota ja halua työskennellä. Tulin siihen tulokseen, että voin joko ottaa koiran joka on menevä ja tekevä, tai yrittää ottaa koira joka ei ole ihan niin menevä ja tekevä ja ottaa riski, että saan toisen Nanan. Ja nyt sanon sen, ettei Nanassa ole mitään vikaa. Mutta miksi kiivetä aidan yli siitä mistä se on korkeimmillaan? Nyt kun on nähnyt monia erilaisia valkkareita, alkaa hahmottua se mitä itse seuraavaksi haluaa. Koulun puolesta on saanut hyvät pohjat aika monelle eri lajille ja alkanut löytää sieltä ne itselleen parhaiten sopivat lajit. Ja koiralle. 

Ei se vissin auta muu kuin ottaa itseään niskasta kiinni, tarttua härkää sarvista ja kohdata päivä kerrallaan, sellaisena kuin se on. Tulipahan nyt avautuminen, mutta joskus pieni kyynelten vuodatus ja avautuminen tekee ihan hyvää :)  

<3

Kerttua on edelleen kova ikävä. Viimeksi tänään sille tuli vuodatettua taas pari kyyneltä lisää. Saa nähdä tuleeko näille kyynelille loppua koskaan...

One, two step..

Aika kuluu nopeaan ja elämä vasenkätisenä on alkanut sujumaan päivä päivältä paremmin, sietämättömistä kutinakohtauksista huolimatta. Kävin siis käsileikkauksessa Lahdessa 17. päivä ja nyt kärvistellään neljä viikkoa kipsi kädessä. Puolet ajasta on kulunut joten voiton puolella ollaan! 

Ensiksi haluan mainita asiasta, joka on hyvin tärkeä, mutta JONKA SILTI UNOHDIN EDELLISESTÄ PÄIVITYKSESTÄ! Hävetköön minä... 

Mutta siis 2.10.2013 pieni oppaani, Faunhof Keesha, Kerttu täytti 1v! Iso, jo niin aikuinen tyttö! Kohta kuukaus on menty Nanan kanssa kahdestaan ja vieläkin on Kerttua ikävä. Mihinkäs se ikävä katoaisi.. Huomasin sellaisen seikan, etten voi enää katsoa televisiosarjoja, joissa näyttelee saksanpaimen ilman että tippa tulisi linssiin. Aika parantaa haavat vai miten se meni, mutta silti joulukuuta odotellessa :) jostain kummansyystä olen yllättänyt itseni toivomassa sitä, että Kertulla olisi vaikka 0/1 kyynärät, jotta se voisi jäädä minulle. Kyllä se on myönnettävä, että vaikka on valkkaripentua suunnitellut seuraavaksi, mikäli joku kysyisi haluaisinko Kertun, vastaus olisi ehdottomasti kyllä! Voi myös olla se mahdollisuus, että ikävä sumentaa pääkoppaani :D

Nanan kanssa kävimme ennen käsileikkausta kokeilemassa paimennusta Vantaalla. Alku ei sujunut todellakaan niinkuin strömsössä, kaukana siitä. Olin katsonut osoitteen väärin ja ajoin väärään paikkaan. Siinä sitten itkua väännettiin autossa bussipysäkillä, tunnin ajomatka olisi ollut vielä edessä oikeaan paimennuspaikkaan. Ensin olin sitä mieltä, että ei kannata enää lähteä, enhän kerkiä siellä kuitenkaan mitään tekemään. Autokin piti vielä palauttaa tiettyyn aikaan mennessä. Mutta päätin kuitenkin lähteä. Ja onneksi lähdinkin, oli se sen arvoista! Nana sai paljon kehuja intensiivisestä työskentelystään ja vetäjä sanoikin, että ihmeessä jatkamaan paimennusta, koirasta on siihen. Ja mahdollisuuksien mukaan aijotaankin treenata paimennusta. Aina tuo koira osaa kyllä yllättää, positiivisella tavalla :) 

Välillä mentiin "vuorikiipeilijänä" :D

Pitkän, kahden viikon syysloman jälkeen meillä oli tänään ensimmäiset käytännöntunnit. Opeteltiin ruudun alkeita. Oli kaksi tapaa tehdä sitä; sheippaamalla tai kosketusalustan kanssa. Nanan kanssa valitsin sheippaamisen, sillä kun on ollut tapana alkaa riehumaan kosketusalustan kanssa. Tämä tapa sopikin Nanalle todella hyvin. Ainoana vaan oli, että Nana kiinnitti huomiota avustajaan joka naksutteli ja ohjautui enemmän siihen suuntaan, joten apuohjaajan piti olla selkäni takana. Nopeasti Nana oppi ruudun, vaikka ensin se ajatteli, että se "juttu" oli ruudun etureinan koskettaminen. Hyvin se siitä kuitenkin liikkui ruudun keski- ja takaosaan. Jaksoi jopa tehdä kolmen ruutukerran jälkeen hieman ruudusta seuraamaanlähtö treeniä sekä agirataa. Kun hormonit ei enää hyrrää voi alkaa keskittymään treenaamiseen sekä hillumiseen kentällä :) enää ei tarvitse niin kovasti pelätä taukoja ja motivaation lopahtamista, kun ruoka maittaa ja pallot on niin <3

Jostain pirun syystä kuitenkin seuraamisessa minä olen se ongelma, mitä pidempään treenataan seuraamista, sitä enemmän oma stressitaso kasvaa. Siis pidemmällä tarkotan pidempää matkaa. Ihan kuin kuminauha jota venyttää ja pelkää että kohta se katkeaa, seuraamisessa minä pelkään sitä, että Nanalla kontakti tippuu ja koira alkaa jätättään. Vissiin pienet traumat jääneet ekasta tokokokeesta :D  joskus oon miettiny sitä, että kuinka kateellinen voi olla koirakoille jotka voi mennä rennosti vaan kokeeseen. Mut toisaalta ehkä tää kauhea kisajännitys voi johtuu myös siitä, että on ensimmäinen kisakoira kyseessä eikä oo mitään kokemusta kisaamisesta ennestään. 

Kyllä ootan sitä, että pääsen treenaamisessa käyttämään kahta kättä, ykskätisenä treenaaminen on hyvin turhauttavaa. Vielä kaks viikkoo kipsin kanssa, sitte saan jonku lastan ja kuntouttaminen voi alkaa. Ehkä mä vielä joskus saan pidettyä tennispalloa molemmissa käsissä ;) 

Vielä lopuksi päätös, näin offtopic. Olen päättänyt viettää "makeettoman marraskuun". Jos sitä sais kuukauden verran oltua herkkulakossa, niin jouluna vois sitte hyvällä omallatunnolla mässäillä sen minkä kerkiää :P ja nyt kun olen asian täällä julkistanut, on päätös helpompi pitää. Tai näin ainakin toivon :D

Ja saatiimpas koirapaikka Juha Korrin "Tavoitteena toimiva kisakoira" -luennolle. Pitää vähän kunnostautua treenaamisessa ennen koulutusta, ettei ihan toheloida siellä. Ja pitää itteesä hyvissä ajoin muistuttaa hengittämään :D

Tätä on kyllä niin ikävä.. <3

Haikea viikko

Kerttu lähti tiistaina 1.10 takaisin omistajansa Minnan luokse kahden kuukauden hermolomalle, joten kulunut viikko on mennyt hieman haikeissa fiiliksissä. Itselläni leikataan käsi syyslomalla ja sen seurauksena on käsi kipsissä neljä viikkoa. Joten sovimme, että Kertun on parempi mennä siksi aikaa Minnan luo. En olisi voinut sitä kuitenkaan kouluttaa, saatikka aktivoida tai tarjota tarpeeksi liikuntaa. Näin on parempi, vaikka vaikea päätös se oli. 

Ennen Kertun lähtöä Minna piti Kertulle ja muille kolmelle opasprojektille kaupunkikävelytreenit Kokkolassa. Oli niin hienoa päästä ohjaamaan opasta valjaat päällä, upea kokemus kerrassaan! Ja Kerttu oli vielä niin taitava, kyllä siitä sai olla ylpeä :) Kokkolassa kauppakekus Cydeniassa teimme paikallamakuuta opasprojektien kanssa. Kerttu makasi nätisti lihapullanpala nenän edessä tapittaen meikäläistä. Ihmiset katselivat touhuamme ja eräät jopa uskaltautuivat kysäisemään mitä me oikein teemme. Osa huomasi taas sitten Kertun opasvaljaat ja kuulin muutaman kerran "kato opaskoira" lausahduksen. Erityisesti mieleen jäi se, kun Kertun kanssa valjaiden avulla kuljin, että kuinka ihmiset katsoivat minua aivan eri tavalla. Tuntui siltä, että ihmiset olisivat katsoneet minua ihan kuin minä olisin sokea.

Hieno oppaan alku <3

Treenien jälkeen Kertun olikin aika lähteä Minnan matkaan. Kyllä tuntui oudolta kun ei ollut enää koiraa matkassa. Kotiin päästyäni siellä oli niin hiljaista ja rauhallista, kun kukaan ei ulissut ja mölissyt, eikä paukuttanut hännällään kun tulin ovesta sisään. Mitä pidemmälle ilta meni, sitä hämmentyneemmäksi ja surullisemmaksi Nana tuli. Se vain nukkui, kävi pyörimässä kämppää ympäri ja syömässä iltaruoan. Muuten oltiin hyvin masentuneita. Kaiken huippu oli, kun ensimmäisenä aamuyönä heräsin neljän aikaan siihen, että Nana tuijottaa minua omasta pedistään surullisena, maansa myynenä. Siinä vaiheessa mietin, että kuinka kova paikka projektin ottaminen oikeasti on omalle koiralle. Toki siihen vaikuttaa myös omat tunteet ja tuntemukset. Paimen tunnetusti peilaa hyvin ihmistä ja ihmisen tuntemuksia, mikä tekee tästä ehkä vieläkin vaikeampaa.

Kovasti yritin vakuutella itselleni, että Kerttu ei ole sopiva koira minulle tai ei tunnu omalta koiralta, mutta niin se Kerttu kuitenkin vain sai paikan meikäläisen sydämestä ja siellä se aina pysyy. Kun Kerttu jää joskus oppaan tehtävistään eläkkeelle, on sillä aina meillä koti vanhuudenpäivilleen :)

Ennen lähtöään Kerttu sai vielä uuden leikkikaverin Nanan lisäksi, vanhaenglanninlammaskoira Eawokin :)

Nanan kanssa ollaan yritetty kunnostautua agilityssä. Koirassa kyllä riittäis potkua, mutta kun ohjaajalla on vielä kaikki palikat niin hujan hajan. Mutta ehkä me vielä joskus päästäs kisaamaan siinäkin :) Keskiviikkona meillä oli koulun aginäytös, jossa oltiin Nanan kanssa mukana. Näytöspäivän aamuna käytiin hakemassa esteet, suunniteltiin rata, kyhäiltiin rata esityspaikalle ja treenattiin pari kertaa. Koira oli aivan huippu, kauhea meno päällä ja vauhtia riitti. Itse esityshetkellä ei sitten homma enää kiinnostanutkaan ja Nana pääsi taas naurattamaan yleisöä katsomalla lähtöpaikalla kaikkea muuta paitsi rataa ja minua sekä suurinpiirtein köpötteli radan läpi. Mutta onneksi saatiin mahdollisuus suorittaa rata vielä uudestaan ja heti meni paremmin. Videomateriaaliakin esityksestä saatin, kiitos opettajan. Aamun suorituksiin eivät nämä kuitenkaan yltäneet, mutta sentään saatiin suoritettua rata. Videoissa on se hyvä puoli, että niissä näkee omat virheensä ja virheistä voi myös oppia :)

Ensimmäinen treenipätkä

Toinen treenipätkä.

Paljon on vielä tehtävää ja opeteltavaa, mutta kyllä tämä tästä. Pidetään lippu korkealla :)

Joulukuuta ja Kertun paluuta odotellessa :) Kuva: Sara Karvinen